Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen kautta itselleen.
Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään. Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä. Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä pakoittava tunne.
Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!
Ja ennenkuin hän huomasikaan, alkoi hän taas laskea ja järjestellä.
— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.
— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa kunnolleen levähtää.
Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän tuntui vilkkaasti uneksivan.
— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.
Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä. Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä enää…
Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämä
Koskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.