Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin jaksoi kuunnella heitä.
Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen tavantakaa ikkunan ääreen.
Lasissa näkyi pienten sormien jäljet.
Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.
Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.
Martti on onnellinen löydöstään. — Kunhan vaan, ei Emma…
Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.
— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu. Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin niille, joilla on lapset ja vaimo.
Emma aloittelee suursiivousta, isäntä valmistautuu vihdoinkin menemään.
Mutta portailta hän kääntyy vielä takaisin.