Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui syvälle hartioiden väliin.
Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun. Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.
Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa asennossa, pudistaa murheellisena päätään.
— Pitäisi teidän jo pukeutua! On vieraita. Ovat jo hyvän aikaa odottaneet.
— Vai niin, vai niin, kyllä minä kohta.
Mutta hän jää yhä entiseen asentoonsa.
— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.
Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista.
Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.
Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan ole niin orpo kuin hän.
Vieraat olivat menneet.