Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.
Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta puhutellut.
— Ei ole isäntä aikoihin käynytkään täällä päin.
— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri kotosalla?
— Lähti kantoja pienimään. Käypäs, Eevertti, kutsumaan isää!
Santeri tuli, pudisteli lumen saappaistaan ja astui hieman hämillään kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului Tarjanteen vaimon taholta.
Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta hänen vuokseen.
Emäntä taas katkaisi hiljaisuuden:
— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin, mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.
— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.