— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.
Vaimo teetteli puhetta, Santeri selaili nuottejaan.
— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee tarkka korva.
— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan, mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.
Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä, riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.
— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman, huomautti Santeri välillä.
Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.
Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi, kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas ihmisen särkevään sydämeen.
Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli, joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta kukahteli käki.
Nuorin lapsista oli nukahtanut äitinsä syliin.