Kadulla vartoili toinen vartija hevosen reessä, sinne väliinsä ne istuttivat Juhan, kadoten illan pimeyteen.
Silloin ymmärsin minä sen viimepäivien painostuksen ja sen raskaan äänettömyyden merkityksen.
Kului vaivoin viikko, niin tuli naapurin mies pohjoiselta rintamalta, tuomisensa toi ja kertomisensa kertoi…»
Elina nousi, etsi vanhan sikaarilaatikon jossa muistoesineitään säilytti. Sieltä etsi hän jotakin kirjeiden ja valokuvien alta. Hopiamarkka tuli käteen.
»Kas, tuota Juha säilytti kukkarossaan, saa olla muistona, viimeinen, — sanoi. — Olen jo monta kertaa ollut ilman kaikkea minäkin, mutta tuota olen vaan säilyttänyt, ajatellen, että ei siitäkään enää nelihenkinen perhe paljoakaan kostu, — olkoon vaan tuolla tallessa» — puhelee hän ja etsii edelleen.
Viimein se löytyi, Tummunut kiväärin kuula. Hän piteli sitä hellävaroen sormissaan.
»Tämän toi minulle se naapurin mies — Juha lähetti sen sinulle muistoksi, sanoi, tämä on lävistänyt hänen rintansa vasemmalta puolen, likellä oli, että ei sydämeen ottanut — puheli se toveri. Tämän kuulan olivat he löytäneet hänen liivinsä vuorista.
* * * * *
Minä näin, että se tummunut kuula oli hänelle kallis aarre, jota hän säilytti niin kuin pyhäin jäännöstä säilytetään, kätkien sen jälleen sikaarilaatikkoonsa, pohjimmaiseksi, muiden muistojen alle.
* * * * *