Kun sain siltä toverilta kuulla, että Juha nyt makasi haavoitettuna Tampereen sairaalassa, tuli minulle hätä käteen, miten pääsisin hänen luokseen. Eihän ollut ketään, kenen vastukseksi jättää nuo lapset, onhan kaikilla kylläksi omistaan.
Aina sitä kumminkin jostain apu ilmestyy, silloin, kun oikein on tarvis, niinpä nytkin tuli kuin sattumalta puheisiin erään kahvinkeittäjän kanssa, jolla on pieni myymäläkoju tuolla mäellä ja hän, vieras ihminen, kun kuuli asiani sanoi, mene sinä vaan miestäsi katsomaan, kyllä minä hoidan lapsia sillä aikaa, — sellaisiakin, näettekös, tapaa täällä sentään joskus.
Minä lähdin Tampereelle ja saavuin sinne keskellä yötä. Silloin oli vielä paha sää ja tuisku tukkii kaduille lunta. Sain oppaakseni ensimäisen miliisin, minkä asemalta lähdettyäni löysin ja pyysin hänen johdattamaan minut sotilassairaalaan. .
— Kyllä minä teidän sairaalaan saatan, — puheli se miliisi, — mutta eivät ne teitä sinne ennen aamua sisälle laske, vaikka voittehan koettaa kumminkin.
Ja niin oli minun sydämeni surua täynnä, että aloin kohtalostani kertoa sillekin, tuolle vieraalle miehelle, ikäänkuin se siitä olisi välittänyt, olihan niitä nyt satoja saman kaltaisia.
Tulimme sen kansakoulun portille, mihin sairaala oli sijoitettu. — Tulkaa takaisin, elleivät laske sinne sisälle, niin vien teidät yöksi katon alle — kuulin sen huutavan jälkeeni, mutta minä riensin jo ylös, noita leveitä, autioita portaita pitkin.
Vasta toisessa kerroksessa pysäytti minut muuan säikähtynyt yöhoitajatar.
— Miten olette päässeet tänne, ja mitä te täältä haette?
Pyysin, että hän ei pahastuisi, enhän ollut tavannut portilla ketään, siksi tulin tänne asti. Ilmoitin myös asiani ja pyysin, että hän saattaisi minut mieheni luokse.
— Nytkö, keskellä yötä, johan siitä toisetkin sairaat häiriytyisivät!