Nyt huomasin itsekin että olin tehnyt tyhmän pyynnön.
Sattui siihen sitte sanitäärikin, joka kuuli keskustelumme, hän tuli luokseni ja tuntui ymmärtävän minua.
— Voittehan odottaa täällä aamuun – hän sanoi, — laitan teille tilan tuohon käytävän rahille, olettepahan silloin jo saman katon alla, onhan sekin jo hiukan hauskempi, — se sanoi, haki tyynyn ja huovan, kääri vielä peitettäkin ympärilleni, sanoen samalla. — Tunnen Kanervon, kunnon mies, miten se punaiseen kaarttiin sotkeutui — puuteko pakoitti?
— Työt loppuivat, vähäiset säästöt olivat pian kulutetut, eikä se olisi tahtonut antaa lastensa nälkää nähdä.
— Syvään huokasi se sanitääri ja katosi pitkään käytävään. Minä puolestani taas ihmettelin, mitkä syyt olivat hänet tänne saattaneet.
Mutta uupunut kun olin, nukuin pian sikeään uneen ja heräsin vasta silloin, kun hoitajatar ilmoitti, että saan tulla sisälle.
Suuri luokkahuone oli sairaalaksi sisustettu, siinä oli vuode vuoteen vieressä, eikä yhtäkään tilaa ollut tyhjäksi jäänyt. Näin vaan sidottuja käsiä, jalkoja, käärittyjä päitä ja vartoavia katseita, jotka kiinnittyivät minuun, näkyi, että omiaan odotti kukin.
Huoneen perimmässä nurkassa makasi Juha.
Hänen silmänsä olivat puoliavoimet, kasvonsa valjut, vain vasamassa poskessa hehkui punainen täplä.
Polveni vapisivat, minä jaksoin tuskin liikkua, vaivalla laahustin minä lattian yli hänen vuoteensa viereen.