Ei hän huomannut tuloani, tuntui kuin ei hän olisi tietänyt, mitä ympärillä tapahtui. Vasta kun istuin vuoteen laidalle ja otin hänen kätensä omaani, havahtui hän kuin unesta, silmänsä kirkastuivat ja huulensa hymyilivät heikosti.
Siinä istuin kauvan ja pidin kädessäni tuota laihtunutta kättä ja minä tunsin, että hän on minulle kaikki, että ilman häntä ei minulle elämä merkitse mitään.
Juha toipui huomattavasti noina parina päivänä, kuume oli laskenut paljon ja hän jaksoi jo hiukan puhuakin. Kun lähdin pois, lähetti hän terveisensä lapsille ja lupasi pian tulla takaisin kotiin.
Hyvillä toiveilla palasin minä Helsinkiin. Olin alkanut uskoa, että saan hänet takaisin, en tiedä, mistä johtui, mutta pelkoni oli nyt poissa, minä vaan toivoin ja odotin.
Huolestuttavia tietoja tuli rintamalta, suurista tappioista kertovat huhut. — Tampere vallattu, paluutie punasilta poikki, — minä en välittänyt, en kuunnellut niitä, vaan elin kuin unessa, josta en tahtonut herätä.
Joka aamu siistin huolellisesti tämän huoneen, pidin puhtaissa pukeissa lapset ja mielessäni oli vaan aina se ajatus, — ehkä jo tänään tulee Juha.
Saksan liput liehuivat jo Helsingissä, poistettujen punalippujen paikalla, minun elämäni tuli yhä tukalammaksi, kun punakaartin kanslia jätti viimeisen tilinsä maksamatta.
Päiväkaudet kuljeksin kaupungilla etsien työtä, mutta se näytti kaikki olevan turhaa.
Koetin syödä mahdollisimman vähän, että lapsille olisi säästynyt, siitä lienee johtunut, että päästäni pyörrytti usein.
Viikot kuluivat.