Olin kantanut jo panttilaitokseen suurimman osan tämän huoneen sisällyksestä, olin myynyt jo monta Juhan maalaamaa tauluakin, vaikka raskasta oli minun niistä luopua, kun kuhunkin niistä liittyi jonkun onnellisen päivän muisto, mutta lasten tähden oli niistäkin luovuttava.
Oltiin jo kesäkuussa, kun vihdoinkin tuli kirje, jonka päällekirjoitus oli Juhan omaa käsialaa.
Minulla onkin se täällä laatikossa tallella, haen sen, niin saatte lukea.»
Sieltä löytyikin se pehmennyt, käsissä kulunut paperiarkki, josta sensuurin mustaamien rivien välistä kokosin seuraavan sisällön.
Rakas, oma Elinani ja pienet lapseni.
Pane siihen kapsäkkiin ne uudet, vaaleat vaatteet, samoin harja, kampa ja peili. Ottaisin ne työvaatteetkin, minä tarvitsen niitä. Lähetä kaikki tänne kiireellä, panisit vielä 10:— rahaakin.
Kyllä sinun osasi nyt on ollut kova, kun jouduit yksin niiden lasten kanssa, mutta kohta tulee taas kaikki hyväksi, kun minä, tulen tekemään työtä ja ansaitsemaan teille elatuksen, kunhan vaan jaksaisitte vielä vähän aikaa.
Lähetä heti mitä pyysin, pane paistetuita silakoita myös pakettiin.
Veikko ja Laila juoksevat lattialla, se kuuluu tänne, joskus ne itkien pyytelevät leipää.
Kestäkää vielä vähän aikaa, minun rakkaimpani.