Siihen lienen taaskin mennyt tainnoksiin. Vasta poliisikamarissa tulin täydelleen tajuihini. Kuinka mielelläni olisin kuollut! — On se sentään ihmeellistä, että yhden ihmisen täytyy pakosta elää, sillä aikaa kun kuolema riistää toisia, kesken onnen ja parhaimman elämänilon.»
* * * * *
— Teidänhän täytyy elää noiden lasten tähden, sehän on varmasti hänenkin tahtonsa — Juhan, — sanoin minä.
»Se on hänen tahtonsa, lasten tähden» — huokasi hän hiljaa.
»Tiedättekö että toisinaan uskon minä varmasti hänen olevan elossa — minä tunnen joskus, varsinkin kun yöllä yksinäni valvon, että hän on kanssani, lähelläni, että hän tietää mitä minä ajattelen, että hän tahtoo lohduttaa minua kun itken. Silloin on minun niin hyvä, kun uskon, että hän elää. — Siksi aina kartankin tuota sanaa »vainaja».
Mutta on aikoja, jolloin taas ajattelen, että järkeni kenties alkaa himmentyä, — niin se lopulta käynee, johonkin kohtaan se suru iskee, minun ruumiini on niin terve ja vankka, se ei vähällä murru, mutta tuntuu semmoinen väsymys tuolla päässä. — Olen niin kummallinen, — joskus ajattelen, että se olisi niinkuin helpoitus, kun saisi laata muistelemasta, ajattelemasta ja kaipaamasta — se on synti, sellainen ajatus, — suuri synti!
Vapautettu.
»Mitäpä minä teille osaisin kertoa, minä, joka melkein koko ikäni olen sellissä istunut», — sanoi puhuteltavani, siistin, kehittyneen näköinen vankipoika. Hänen kasvojensa ilmeistä saattoi kumminkin lukea jotakin sielullista sairautta ja hänen eleensä olivat hermostuneet.
En tahtonut tiedustella mikä oli se syy, joka hänet vielä puoleksi lapsena oli tähän taloon tuonut, mutta pitkä tuntui olevan hänelle tuomittu aika.
»Olin täältä jo kerran välillä poissakin, olin vapaana kolmatta kuukautta, kun jouduin uudelleen, kiinni. — Eikä täällä niin hätää olisikaan, jos olisi elämä minulla, niinkuin on muilla».