»Jo oli tukalaa minun elämäni »karhunkopista» päästyänikin, nehän luulivat minun aikoneen tappaa vartian ja kantoivat minulle siitä syystä ainaista vihaa. — Enhän minä sitä tappaa aikonut, en ajatellut kerrassaan mitään.
Jo minä eräänä päivänä elämääni kyllästyin ja haavotin käsivarteni aikoen katkaista valtimoni. — En tiedä, osasinko oikeaan, verta kyllä tuli tulvimalla ja olikin se jo melkein kuiviin juossut, kun tuli vartija koppiin ja niin keskeyttivät he aikomukseni — minä en saanutkaan kuolla.
Mutta pian senjälkeen, kun olin päässyt selliini takaisin, tutustuin minä tyttöön, josta tuli minun kurjan, yksinäisen elämäni ainoa ilo — en enää kuolemaa ajatellutkaan.
Hänen kamarinsa ikkuna oli vastapäätä koppini rautaristikkoista valo-aukkoa — satuimme kerran katsomaan ikkunoistamme samaan aikaan ja senjälkeen kiikuin minä aina katonrajassa kurkistellen ulos, nähdäkseni hänet vaikkapa vain vilahdukselta.
Pian olimme ystävät. Aamuin, illoin, tervehti hän minua ja pian keksimme merkkikielen, jonka avulla saatoimme hiukan keskustella.
Nopeasti vierivät viikot, kului kevät talvi, ulkona riehui sota, me elimme seinien sisäpuolella entistä elämäämme, kumminkin tuntui jo täälläkin, miten ilma päivä päivältä kävi yhä sähköisemmäksi.
Sitten tuli se muistorikas perjantai-päivä huhtikuun kahdestoista. Me istuimme juuri toverini kanssa pistellen hartaasti kaalisoppaa, kun tulee vartija koppiimme ja käskee meidät heti paikalla kirkkoon.
Ja me huomasimme vartijan kasvoista, että asiat eivät olleet entisellään ja kirkossa me vasta saimme suuret silmät, kun meille jaettiin — tupakkaa, ihan joka pojalle taskut täyteen! Kun me siinä sitte savuttelimme, ihan sydämmen pohjasta nautiskellen tästä ihanuudesta, kysyy eräs punakaartilainen, joka meille oli näitä tupakoita jakanut: »tahdotteko pojat vapautenne?
Me katselimme pitkästi toisiamme ja viimein sanoo muuan vanki: — emme tiedä, minkälaiselle se maailma näyttänee tuolla portin ulkopuolella — eiköhän meille mahtane olla turvallisinta pysyä täällä »fästingissämme».
— Toverit, lähtekää meitä auttamaan! Täällä ette sitäpaitsi ole ollenkaan turvassa, mäsäksi ampuvat tämän talon, pelastakaa toki henkenne! — puheli edelleen se punanen ja lopuksi tuumailin minäkin, että ei lienee haitaksi jos näin monen vuoden perästä jo lähteekin hiukan jalottelemaan ja katselemaan kaupunkia.