Sitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä olevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, — vei tuiki tarkkaan.
Siinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä en ehtinyt huomaamaan.
Nyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui se Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden lasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.
Miten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja hänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin parasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin erään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. — Eukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista. Tyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin ne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.
Lauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon vierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko tyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni työväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä vaan kannettiin ja hyvää se oli!
Siinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti
Helsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!
Siitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas nyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä kaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää irtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat kieleltä katkesivat.
Kuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen hurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan meistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei meidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan meitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä toimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa odotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.
Nyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän tuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin pakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten ketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.
Illalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan hiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.