Menin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset kulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita punaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion kansakoululle.
Koko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä, miten hyviä ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset suinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan oikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä heidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.
Se kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat punaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan, niin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat he saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka pakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija saksalaista perjantai-iltana häirinneen.
Sunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei niillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen lautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville velliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!
Siinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat vaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne entinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä muu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä vähäsen tuuleentunut.
Sehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule mitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen. Ei täällä ikinä tapahdu mitään.
Isänmaa.
— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien kesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä kuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja kertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että yhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on meille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen veljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on hänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti synnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka kapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös omassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että takaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.
Ikäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta, viisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.
Tuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme jyskivät tykit.