Kulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti kotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin tällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.
Laivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin minäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, — matkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli kieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.
Ja kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo peittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan kohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».
Mutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä siirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km. etäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin läheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa, suurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä, itävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt koteutua.
Minä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo kaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä, kapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset suomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan sekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä ymmärtämättä käyttelivät.
Kumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa:
Mitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva,
heidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi.
Mutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.
Siirryin sitte parakkien suuriin suojiin.
Ne olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli huoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri karsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa asusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.
Mikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas levittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen, kuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja vaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.
Muutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään ryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.