Kamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin kuumeinen kiilto.
Kun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi hetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: — Jumal’antakoon.
En oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas kohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:
— Niin, täällä sitä nyt ollaan.
— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.
— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.
— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella — ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo minunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. — nyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä parakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja samanlaatuisia tapauksia.
Puhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä. — Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa yhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset jonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien asukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se kalvava koti-ikävä.
Niin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat, vaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran oltaisiin kotona.
Kuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että vielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet olivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin sisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli niin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.