Vähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne lähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä maista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului vaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.
Puisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset olivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut kukkaseppelekin.
Nämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat itävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut, mutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut ristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin luona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.
Laitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi sarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä tuoreen puolukanvarsiseppeleen.
Oli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet ja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten hautuumaalla.
Nyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi. Eihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja ruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt mahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä. Bolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut enää olla missään tekemisessä.
Ja niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään
Rajajoen yli.
Kuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun mieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.
Opas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle pystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja vaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän minua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä mene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat, kuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta kohti.
— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän sotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä vaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin minä.