Hän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.
Kuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata vitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi edessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi hellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että jotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.
* * * * *
Hän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa heiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun ja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman, ihmeellisen osani. —
* * * * *
Vihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään, heitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka niiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.
Ryssän ruusut, — hyi! —
Mutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno haju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti, aukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen kaukainen, kumma kaipuu.
* * * * *
Meni talvi, tuli kevät.