Aika kului.
Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.
Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.
Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.
Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina, tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.
— Mihaili!… Oletko luonani Mihaili?… Tuntuu kuin se lähenisi… etkö näe, että… ovinurkkaa pimittää musta varjo… älä anna sen tohtorin tulla… hän ei saa lähestyä vuodettani … suojele minua, Mihaili! — Mihailini, valtiaani, … ole kanssani… älä minua hädän hetkenä heitä!
— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon. Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä nähdä.
— — Kuolema tulee… Mihaili!… minä pelkään…
Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.
Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —