Mutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät – –
Sinähän se olet, Mihaili!
* * * * *
Mihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan vallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili on valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden suljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja toisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.
Vaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta vankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti kuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän kylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!
Uusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät harhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen, pelastavaan keinoon.
Ja kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä mustien silmien kiinteä katse.
— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä vien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi kannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät talviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta valkoisten kenttäin. – – Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna juuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka vihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.
— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä. – – Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina vesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa helkkyy lintujen laulu.
Hetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti. Sairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa hetkeksi vaimenivat.