— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla kajastaa vieno hymy.
— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme jo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen. Katso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä naisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset silkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä huikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.
Jo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet pieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman suunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole ollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen loihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija sitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on seitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka kullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja kaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen kirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan punainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia kaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja kaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.
Täällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme helisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja vaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli ristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja hymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.
Täällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän soinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät sinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on shlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.
Mutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä vastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin, minä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden peninkulman tietön taival.
Kuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat puolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.
Jo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme pikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei estettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen loi! — —
On kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla suvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma viheriän maan yllä.
Älä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että ne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se on niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden suurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava purkaus. – –