Jo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä seinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti autereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana läntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus. — Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi penikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!
Jo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä karkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen kylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka heikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden huonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo ihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli huomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso, kuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä he ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja jakavat almujaan.
Läpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa isieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät, jotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat niin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka sopessa elää sadun henki.
Näetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten tuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit tuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen tyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!
Nyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun, miten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu venäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän liekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen vaivaloisesti tulta puhalletaan.
* * * * *
Näin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä musta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan lepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko valitus.
— Päästä jo, Mihaili!… en tahdo jäädä tänne!!… sinun ruusujasi tuoksu on hekuman hehku,… sinun poppeliesi tuoksu on synnin tuoksu… Päästä, Mihaili!… nopeammin kuin villit hevosesi… kiidättää minua ikäväni pohjoiseen… kotiini… On helpompi nukkua hankien alla… kun yllä humisevat hartaat hongat… meidän täytyy nyt erota … Mihaili jää hyvästi… hyväs—ti…
* * * * *
Ne kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden katsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa — yksin.