Punakaartilaispäällikön muistelmia.
(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)
— Elinkautinen! —
Kun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen lukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena kotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat kartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt päiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä hoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.
Pimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo mustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.
Keräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.
Pienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa kurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka äiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.
Otin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä painoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä pikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan kohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin aloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea kartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.
Näin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin äidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli minulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian raskas.
Näin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta meiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.