Kun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme matkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen miehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä »lentäväksi kolonnaksi.»
Nämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.
— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan vastaus.
— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet, että viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän kolonnan» johtaja.
Esikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan vangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.
Pitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä pitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina alkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa kaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.
Katsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean pärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin minun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni kyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja etenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.
* * * * *
Olemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu. »Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan aavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien vierustalle.
Pelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen laukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani koskettaisi… vihdoinkin valmis!