— Ryssää rakastanut.
— Kuka Miinalle niin on sanonut?
— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta tietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi kävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä takana oli.
Asia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli vaiti, Miina jatkoi:
Olen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun se Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan täytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan yön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että silloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.
— Johan sitä silloin.
— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli, sanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin aika.
— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä hieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:
— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se mökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta hevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli pitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu minulle, kun on niitä kersoja niin monta.
— Montakos sillä Miinalla onkaan?