— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!
— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!
— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka kun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut. Aina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä se paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen viitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?
— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.
— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä minä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja rakas, kyllähän neiti itse tietää!
Näin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei saippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin hoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen. Se oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut se Kasinoffinsa.
* * * * *
Taas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista, nopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan muuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.
Ja Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen hökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka, aivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä viikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko maailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.
Mutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä viskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään taskuun.