Ja Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät kenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen kehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena »kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät päästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.
Mutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina lemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja »Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.
Ja koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan ollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita häntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».
* * * * *
Niin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana helteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä, kohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. — Niin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli heille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin pystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen irvistys.
— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä onnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.
Ja ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi valtakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.
»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa, samantekevää!»
Suuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit, keltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät miellyttäneet:
»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä tarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan hymyn.