— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.
— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin kauheata, on kuin seisoisi hän siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.
— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano, löytyykö mitään lohdutusta enää.
Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:
— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.
— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.
— Lasi on hauras ja särkyy pian.
— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! — sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.
Syyttömät.