— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan tuli.
— Tuli sitä.
— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi hän kiihkeästi puhumaan.
— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan syyttömästi!
— Tekin siis syyttömästi!
— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.
— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.
— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta minä en ole mitään rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan, että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset joutuivat kiinni… Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun päälleni.
— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin, että huomasitte meidät ohikulkiessanne.
Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on oikea kelju, tuo Virtanen!