— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.
— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai sekin mielestään kärsii täällä syyttömästi.
Pataljoonan päällikkö.
Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon kerran pyysin saada tutustua.
— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni »Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen hänet nyt tänne.
Jään kansliahuoneeseen odottamaan.
* * * * *
Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen, kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni tuo harvinaisen voimakas leuka.
Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa akkaväkeäkin tänne ilmestyä?
Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.