Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla "lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.
— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!
— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos pienintäkään viekkautta huomataan.
Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen vangin punaisten puolelle joutuessaan.
— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.
— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —. Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:
— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?
— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen vangeista ilkeästi irvistäen.
— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.
Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille, jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen vierellään.