Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin — "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.
Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.
Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain, tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen "— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä muuhun ruumiiseen kuuluvan.
Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.
Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:
— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt valkopukuinen hoitajatar.
Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta, pöyhentelee, kohentelee.
— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+
— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi nyt taas.
Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat surut ja kivut.