— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.
— Mitä hän sanoo?
— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.
Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.
Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:
— Kiitos teille! — Hyvästi.
Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin itsestään.
Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin mitä hän koskaan ennen on kuullut.
VII.
Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui. Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.