Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän mielissään.
Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei matkan vaivoissa ollut laimennut ja eteenpäin paloi miehillä mieli.
Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä, osa taas kääntyy asemalle.
Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina käytävä puhdistuspuuhiin.
— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.
Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.
Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.
* * * * *
Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.
Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä, kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.