Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista, avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten, ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.
Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.
Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän täytyy tien toiselle puolen, omiensa luokse.
— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä kohti ratapengertä painaltaen.
Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita ainoankaan osaamatta.
Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana seurasivat.
Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti vaivalloisesti toisia seuraavan.
— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän päällikölleen hengästyneenä virkkoi.
Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista jälelle.
Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä — mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui eläinparka vertavuotaen.