Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.
— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?
— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy pelastaa itsenne!
Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui ylioppilas vavisten maahan.
Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään, kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän, että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei tälläkertaa tuntunut löytyvän.
Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus hänen sydämmessään.
— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen en ainakaan antaudu.
Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides, viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.
Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden. — Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.
Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.