Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.
Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo rati, ja rakas. —
Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa — alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti, lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —
Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.
— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti juoksevat minuutit!
Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate, päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä, hienoinen käsi…
* * * * *
Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.
Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti monikymmenkertaista vihollista vastaan?
— Sen se täytyi olla!