Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se oli! —
Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli nyt vihollista selkäpuolelta.
Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.
Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.
— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.
Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa, ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista, joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.
Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui. Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli vahingoittumattomana omiensa luo.
VIII.
Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule olevan enää pitkältä"…
Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.