Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana. Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.
Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon riemu täytti väkevästi hänen mielensä.
— Ihanaa on elää!
Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.
Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa pelännyt, mutta hän rakasti niin rajattomasti elämää.
Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.
Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.
Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen, joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin" -ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.
Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.
Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin, kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen vieressä murheellisena seisoi.