— Se oli hyvä… nyt saan sanoa teille hyvästi… minä lähden jo kohta kotiin — hän heikolla äänellä puheli.
— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä otsaa sivellen.
— Minä olen pian… jo vallan terve… ne ovat luvanneet tulla… hakemaan pois.
Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon unentapaiseen horteeseen.
Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.
Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa, kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin. - Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän ainoan sisarensa kadotti.
Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä syvällä viiltävä tuska.
Hän oli tahtonut olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään kaiken, mikä oli hänen omaansa, yksinpä surunsakin, antautuakseen kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.
Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut, mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren yhteisen hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.
Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi kautta hänen olemuksensa.