* * * * *
Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla, kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla, kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen, vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.
Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja selkeällä äänellä lausuu:
— Urut soivat… kuuletteko?
— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.
— Ne viettävät vapausjuhlaa… valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon… sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus…
Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.
… On vastamaa, minä väsyn… ota kädestä, äiti… niin lämmin on tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot… miten valkea on sinun pukusi, sisar… uusiko aivan?…
Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa tuli hoitajatarkin.
Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat kuoleman juhlallisen läheisyyden.