Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään koetti sisarelle ojentaa.
Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.
— On niin hyvin nyt… minä hetkeksi nukahdan… herätättehän sitte kun tulevat hakemaan…
* * * * *
Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän lämpimissä käsissään jäähtyi.
Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.
Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.
Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman kylmä henkäisy.
IX.
Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna, joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan aikaan, kun nuori nainen haki sovituksen lohtua surulleen, jatkoi Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan nyyhkytykseen.