Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:
Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.
— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin sinua, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!
Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee, kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset kultana harteilla valuvat.
— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun, lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää sen pyhän katseen näkemättä.
Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä haparoimasta tyhjää ilmaa.
Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen. On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika, kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa joutunut.
Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin, jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä "takavarikoimistilaisuuksia."
Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden, pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.
Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin, Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut hän niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt… niin, kuinka voisin olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.