Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan, tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi ajatuksiaan itselleen haastellen:
— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät. - Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."
Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti, kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.
Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui, vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen nenän ja tumman, karhean tukan.
Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan hänen hikensä vastenmielisen hajun.
Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.
— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai "valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin, miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen armeijan raudanlujassa puserruksessa.
Kuinka käy silloin?
— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!
Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — — — Et koskaan, et koskaan!