Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.
— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?
— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.
Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole…
Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta, koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin muisto.
Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.
— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua, joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan yhä enemmän kiintynyt.
— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. — Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.
— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.
He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.