Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten korven hiljaisuutta.
— Keitä olette?
— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.
— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.
— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman epäröivä vastaus.
— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.
Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru on niitä Saksan jääkäreitä.
Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.
— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat, mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.
Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä selvittyään.