Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.
He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.
Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.
Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.
Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla. Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana maa, jossa ei saa, ei voi olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja rakkaus on täällä hallitseva.
Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen, — heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.
Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.
Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan kivääritulen.
— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan ketään vahingoittamaan. Eihän nyt voi kukaan suoda toisen surmaa, ei kukaan tahtoa toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!
Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan. Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa ilman paineen vaikutuksesta.