— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata sotaa ja ihmiset tahtovat tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti — mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.
II.
Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa. Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten. Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa. Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen. Mikä se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän vaan tunsi sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.
Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.
Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet. Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin, äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän vihansa erikoinen esine.
Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.
Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.
Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta puolen, huusi päällikkö:
— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin tarvitaan.
— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan ammu, — oli miesten vastaus.