Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan, joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia. Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.

Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä johti.

Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa, mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein oli lepohetkinä puheltu.

Mutta tänne asti olivat heistä vaan aniharvat päässeet, kourallinen oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä. — Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla", jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.

Kuinka hän kaipasikaan noita omiaan tänä iltana! — Olisiko se kenties lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —

Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.

* * * * *

Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.

* * * * *

Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan vasten vihollisen kuularuiskupatteria.