Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.
— Siis vihdoinkin täällä asti!
Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein muistista hävinnyt.
Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.
Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota se oli pitänyt voittamattomana.
Kohta se kukistuu.
Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia, välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien lepoon.
* * * * *
Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen vihollinen ympäröi.
Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.